Kun liikkeemme tuhosi tulipalo, silloin kahdeksankymmentäluvun alkutaipaleella, istuimme Lean kanssa savuavilla raunioilla katsellen suunnatonta tuhoa.
Mieli oli synkkä, maailma kaatunut, tuntui että koko elämä oli siinä!
Se oli kova paikka, ihan todella.
Aikaa kului, asiat alkoivat selvitä ja elämä jatkui.
Oli vaan tekemisen puutetta.
Pyörimme aikamme kirkonkylällä tarkastellen housuntaskujamme, kävimme sukulaisten mökeillä aikamme kuluksi, siis vietimme aikaa.
Sitten Lea keksi, lähdetään telttailemaan, kierretään ympäri ämpäri Suomea ja näytetään lapsille millaista Suomessa on!
Se naula veti.
Ei perhana, "en kyllä viitti teltissä asustella, onhan noita perässävedettäviä koppejakin" sanoin Lealle, "vuokrataan sellainen ja mennään menojamme"!
Ei kun Ristiinan kk:lle, siellä oli sellainen yritys mikä sellaista teki.
Semmoinen vaan Saabin koukkuun kiinni, ostelemaan astioita ja porta-potta, kakarat wagoniin, tai siis Saabiin ja menoksi.
Aluksi päähuomio kiintyi perässä tulevaan koppiin, tuleekohan se sieltä, pysyyköhän se koukussa, osaankohan minä.
Tuli se, pysyi se ja osasin minä.
Niin kului se kesä, kiersimme ympäri Suomen maata, opimme miten tullaan caravan-alueille, opimme mitä ovat SFC-alueet ja muut alueet, opimme miten suhtaudutaan kanssa-karavaanareihin, opimme että turvaväli on 4 m ja hiljaisuus viimeistään klo 23.00.
Se oli meille rikasta aikaa elämässämme, rikasta siinä ikävässä kesässä, mutta niin kauaskantoista tulevaa elämäämme katsoen.
Kun tulimme syksyllä kotiin ja purimme kaikki ne tavarat joita olimme kesän aikana hankkineet matkustamista varten, huokasimme molemmat helpotuksesta, tämä ei olekaan ohi!
Meillä on edessämme monia vuosia matkustella wagonin kanssa ja nähdä kotimaatamme ja eurooppaakin!
Meistä oli tullut Oikeita Karavaanareita!
t. Winemaker
