Santiagon katedraali on monisyinen paikka, minne nykyisin ei saa enää edes vieä reppuja sisään (sääntö tuli viime vuonna, mikä oli taas pyhä vuosi, mikä tietää entistä suurempaa pyhiinvaeltajien määrää).
Minusta reppu-määräys muuttaa katedraalin luonteen tyystin, eikä hyvällä tavalla.
Tuntuu todella tekopyhältä ruveta etsimään repunsäilytys-toimistoa, käveltyään se selässään satoja kilometrejä..et voikaan saapuessasi perille, saapua heti Perille...katedraali on kuitenkin useimmille pyhiinvaeltajille tärkeä juttu, vaikka meille lähes kaikille tie kuitenkin muodostuu Siksi Suureksi Jutuksi, minkä toisaalta ei toivoisi milloinkaan päättyvän, vaikka toinen puoli itseä alkaa loppupäivistä myös kiihkeästi odottaa Santiagoon saapumista..
Katedraalissa sinkoilevat pyhiivaeltajien monenkirjavat tunteet ja turistien häly ja kameroiden räiske ja paikallisten tavallinen kirkkoelämä. Paikka pitää sisällään myös pyhiinvaeltajien salamyhkäisiä rituaaleja, joita suoritamme sen mukaan, mitä kukakin on opaskirjastaan lukenut ja mikä ketäkin kiinnostaa/koskettaa.
Opaskirjat neuvovat pyhiinvaeltajia varautumaan siihen, että Santiagoon ja katedraaliin saapuminen ei tunnukaan miltään, vaikka kuinka haluaisi kokea suuria ja syviä tunteita. Kaikki eivät tätä lausetta lue tahi eivät halua lukea/uskoa, ja siksikin katedraalissa leijuu myös pettymyksen hiutaleita ja kyyneleitä, ilon ja kiitollisuuden kyyneleiden lisäksi.
Itse saavuimme ekaa kertaa Santiagoon 340km kävelyn päätteeksi keskiyöllä, ja saimme koko kirkon pihan itsellemme ja omille tunteillemme. Jäimme tosin paitsi fanfaareja ja nähdyksi tulemista. Mutta tunneryöppy yllätti minut. SAmoin kuin seuraavana päivänä rituaaleja katedraalissa suorittaessani.
Minä, joka olin monesti kirkoissa, ihmisten selkeästi vahvojen uskonnollisten kokemusten edessä tuntenut itseni ulkopuoliseksi ja uskoni mitättömäksi, tunsinkin yhtäkkiä olevani osa sisäpiiriä, sitä tuhat vuotta vanhaa vanhaa ihmisten jatkumoa, jotka kukin omista syistään olivat tuolle katedraalille kulkeneet, tunteineen, muistoineen ja kokemuksineen, ja niitä tien varrelle ja katedraalin pihalle ja sisälle ripotelleet. Missä ne kaikki edelleen erilaisena energiana lymyävät.
Nyt minä osallistuin siihen kaikkeen ja tunsin että se kuuluu minulle. Osa minua kuitenkin tarkkaili hiukan ulkopuolelleni, huomaatteko, en ole täällä turistina, olen kävellyt tänne, tämä on minun juttuni, kiitoksen, nöyryyteni. Ja silti ajattelen näinkin...uhh...
Miksi tämän kaiken kerron...Siksi, että koen tuon kirkon olevan hartaudeltaan ja tunnelmaltaan ehkä sekavin ja hankalin kirkko päällä maan....ja halusin valottaa sen hankaluutta sieltä pyhiinvaeltajien taholta päin...:)
t.Kaarina
t.Kaarina
Käyttäjän lisäys viestiin 10.12.2011 klo 17:11:18
Ja toisaalta, vaikka opaskirjoissa sanottaisiin mitä, ihmisen tunteet eivät aina, varsinkaa pitkällisen rasituksen jäljiltä kuuntele opaskirjoja, ne elävät ihan omaa elämäänsä..:)
