Minun kyllä käykaj kateeksi:) Olisin kovin mielelläni villinä ja vapaana vaikka tuolla Portugalissa, vaikka kunnon talvesta ja narskuvasta pakkasesta nautinkin.
Maisemat olivatkin tuttuja, repäisimme talvella 93-94 itsemme ja kolme alle kouluikäistä lastamme irti Suomen sohjoista, otimme pankista 10 000 markkaa lisää asuntolaianaa, ja ostimme pienen rupuisen matkaaja-merkkisen asuntovaunun. Kuukauden kiersimme Portugalia ja Perassa asustelimme leirintäalueella ennätykselliset 3 viikkoa.Koko matkan budjetti oli 30 000mk, ja se piti ja riitti, siis kolmen kuukauden reissuun. Ja sen kaiken saimme säästettyä kotihoidon tuesta ja yhden pienestä palkasta. No niin ja oli meillä taukoa asuntolainan lyhennyksistä. Mutta meinaan vain, että kun jotain oikein kovin haluaa, se monesti on mahdollista.
Ei etutelttaa, ei pihakalusteita, ei edes mattoa teltan edessä. Mutta lapset saivat kiipeillä kukkivissa mantelipuissa ja kylpeä pihalla pesuvadissa myrskylyhdyn valossa. Siellä Sagresissa tutkimme sitä Kolumbuksen kompassia (sulla kuvatekstinä suuntimalaite?) ja nippa nappa ehdimme juosten majakalle ihastelemaan auringonlaskua. Mutta oli se upea talvi, ei kurahousuja jalkaan kuin vasta kotona maaliskuussa:)
Matkan päätteeksi muuten myimme sen vaunun ja saimme maksettua pankille velkamme. Ja me jatkoimme tyytyväisenä telttailua.
Mutta aina, joka ainoa kerta, eli monta kertaa vuodessa, kun ajamme Ruotsissa yhden määrätyn huoltiksen ohi, muistelemme onnellisina elämämme ensimmäistä yötä asuntovaunussa.
Kuinka hienoa oli jo silloin olla villi ja vapaa, nukkua nietosten keskellä huoltiksen pihalla, kuunnellen turvallista lämmityslaitteen kohinaa. Olla kaikkialla ja ei missään. Ja lapsilla tonttumyssyt päässä.
t.Kaarina
